Syystuuli

Takana on taas yksi hullun pitkä viikonloppu, joka 36 tunnin tallilla olon ja keilailun jälkeen huipentui sunnuntai-iltana siihen, että tajusin tänään kello 16.00 olevan kahden työn deadlinen. Mikä tarkoitti siis työskentelyä puoli kahteen asti ja kaiken ei pakollisen skippaamista tänään. Sain kuin sainkin molemmat tehtyä ja palautettua, ajallaan.

Sitten, kauhean juoksemisen ja panikoinnin jälkeen kävelen kohti kiltahuonettamme ja ehdin hengähtää kunnolla. Ympärillä on pimeää, tuuli on viileä, mutta ei kylmä. Tiedän, että tällä viikolla ei ole enää mitään kriittistä. Kiltahuoneellamme eli tuttavallisemmin ASkissa on yliopiston ja killan välinen yhteyshenkilö, jonka kanssa puhumme yliopiston uudistumisesta. Illan lopettaa kulttuuritoimikunnan kokous. Killat ovat hauskoja yhteisöjä. Kasa toisilleen tuntemattomia ihmisiä lyödään yhteen ja oletetaan, että kaikki tulevat keskenään toimeen. Parasta on, että yleensä niin käykin. Tokikin melkein puolet jokaisesta aloittavasta vuosikurssista keskittyy pelkästään opiskeluun, mutta kiltatoiminnasta ja opiskelijaelämästä kiinnostuneet ihmiset tulevat lähes poikkeuksetta toimeen keskenään. Tosin ainakin meidän vuosikurssilla myös ne ei opiskelijaelämästä kiinnostuneet kuuluvat porukkaan ja melkein kaikki tosiaan tulevat kaikkien kanssa toimeen.

Itse pelkäsin opiskeluja aloittaessani, etten saisi yliopistolta yhtään kavereita. Istuisin yksin jokaisen lounaan, luennot, laskarit ja hengailisin bileissa seinäruusuna itsekseni. Miten vääräksi se pelko osoittautuikaan. Ei minua kukaan ole kotoa tullut hakemaan, mutta kavereita on kyllä. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa melkein kaiken. Tiedän, että yhdellä viestillä saan aina apua. Puolentoista vuoden aikana olen syönyt kaksi kertaa yksin, nekin sen takia, että olen käynyt syömässä liian erikoiseen aikaan. Missä tahansa tapahtumassa koko meidän vuosikurssi päätyy lopulta aina samaan paikkaan. Ja tiedän, että olen saanut ystäviä, joille voin soittaa kymmenen vuoden päästä, jos tarvitsen apua ja he auttavat edelleen.

Olen iloinen, että lähdin mukaan opiskelijajuttuihin, ja että olen uskaltanut tutustua ihmisiin. Lisäksi tiedän tehneeni oikean päätöksen, kun lähdin täysillä mukaan kiltatoimintaan enkä vain paijaa hevosia kuutta päivää viikossa. Katsotaan mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

Who am I?

Haluan nauttia elämästä, nauttia niistä pienistä hetkistä, jotka saavat hymyilemään, hetkistä, jotka saavat hymyilemään vielä viikon tai vuodenkin päästä. Haluan kirjoittaa niitä hetkiä ylös, jotta voin lukea niitä myöhemmin ja muistaa, että oikeasti elämässä on paljon hyvää. Kun elämä potkii päähän, pitää potkia kovempaa takaisin ja silloin näitä pieniä hetkiä on hyvä käyttää energiana.

Kuka täällä sitten kirjoittaa? Olen 22-vuotias (melkein) paljasjalkainen helsinkiläinen, jolla on suuri riski Otaantua aloitettuaan toisen vuoden Aalto-yliopiston Sähkötekniikan korkeakoulussa Automaatio- ja systeemitekniikan opiskelijana. Täydelliseltä Otaniemeen linnoittautumiselta ja järjen menetykseltä minut pelastavat hevoset. Tallilla vietän lähes kaiken opiskelulta ja opiskelijaelämältä ylijäävän ajan, joko töissä tai huvikseen. En laske harrastavani ratsastusta, vaan hevoset ovat elämäntapa. Tiukimmin tähän elämäntapaan minut sitovat 21-vuotias poniruuna Ami, jonka pitäisi olla valkoinen, mutta se on usein keltainen ja joka ei ikävuosistaan huolimatta malta seistä paikallaan, 10-vuotias puoliveriruuna Simppa, jota kaikki sanovat hemmotelluksi mammanpojaksi, mutta joka oikeasti on hyväkäytöksinen hurmuri sekä 6-vuotias kilpahevosen alku Lilli, josta pitäisi tulla kouluhevonen, mutta joka pitää hyppäämisestä ja jonka pitäisi aina saada itse päättää mitä tehdään. Mutta kun tallissa seisoo yli 40 hevosta, ei siellä ole koskaan kahta samanlaista päivää eikä varmasti ikinä tylsää.

En kuitenkaan aio tehdä tästä hevosblogia, enkä opiskelijaelämästäni (tai sen puutteesta) kertovaa blogia. En aio kertoa, kuinka heräsin, puin, meikkasin, en syönyt aamiaista, juoksin bussille, istuin luennolla, laskin matematiikkaa/fysiikkaa/mitä tahansa, söin lounasta samassa paikassa kuin edellisenäkin päivänä, leikin kanavan toimintaa kuvaavalla simulaattorilla saaden laivat uppoamaan, juoksin bussiin, vaihdoin tallilla vaatteet, harjasin kolme hevosta, juorusin kavereiden kanssa, harjasin vähän lisää hevosia ja lähdin kotiin. Sen sijaan aion kertoa siitä, miltä lähipuistossa näytti aamuauringon vasta noustessa, kun en taaskaan ehtinyt bussiin ja kävelin metrolle. Tai siitä, kuinka joku opiskelijatovereistani (viittaan heihin usein sanalla ”pojat”, koska n. 95% yliopistokavereistani on miespuolisia) sanoi jonkin pienen asian, joka sai minut hymyilemään. Tai siitä, kuinka Simppa painoi päänsä olkapäälleni ja tunsin, kuinka rauha laskeutui ja stressitasoni laski. Tai ehkä siitä, että yksi päivä on taas ohi, yksi päivä, joka oli täynnä pieniä ilon hetkiä, joskus murheitakin, mutta joka taas näytti, miksi elämästä saa olla kiitollinen.

"Avaa silmäsi ja näet sen...

... elämän kauneuden."

Kesäkuussa minut haastettiin mukaan Facebookissa kiertäneeseen positiivisuushaasteeseen. Viiden päivän ajan keksin elämästä positiivisia asioita ja varmaan yhtä monta viikkoa luin muiden elämän positiivisuuksia. Samalla huomasin, miten vaikea mukamas on löytää niitä positiivisia asioita elämästä. Monilla päivän positiiviset koostuivatkin kätketyistä valituksista. Onko syynä sitten suomalainen tapa, ettei onneaan pidä mainostaa vai yleinen valituksen ilmapiiri, sitä en tiedä. Mutta itse huomasin kiinnittäväni paljon enemmän huomiota pieniinkin onnen hetkiin tai hymyn aiheisiin. Niinä viitenä päivänä osasin keskittää huomioni hyviin asioihin ainaisen valittamisen sijasta. Kun useamman kerran heinäkuun jälkeen olen löytänyt itseni pohtimasta sitä, miksen osaa nauttia enempää niistä pienistä hetkistä ja toisaalta halunnut kirjata ne pienet asiat ylös, päätin perustaa blogin. Kliseinen "kirjoitan tätä itselleni" pitää täysin paikkaansa, koska ainoa tavoitteeni on kirjata ylös niitä positiivisia asioita, joihin elämässä pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Jokaisella meistä on syytä olla kiitollinen jostain.

Tervetuloa siis mukaan nauttimaan elämästä. En lupaa, että kirjoittaisin joka päivä tai että voisin pitää kaiken negatiivisen ulkopuolella. Myös epäonnistumiset ja surut kuuluvat elämään. Mutta en aio käyttää koko blogia niistä valittamiseen, vaan keskittyä pieniin iloisiin asioihin, joita jokainen päivä pitää sisällään.

Lisään tähän vielä muistoksi itselleni ne viisi päivitystä, joista kaikki tämä sai alkunsa.

Positiivisuushaaste 1/5 15.6

1. Oon löytänyt lajin, jota rakastan ja joka voisi olla harrastus, työ tai elämäntapa.
2. Mulla on maailman paras hoitohevonen, joka jälleen kerran sai mut hymyilemään.
3. Mulla on myös ihania kavereita, joiden kanssa ei ole koskaan tylsää. 

Positiivisuushaaste 2/5 16.6
1. Simppa vaan on ihan mahtava <3 Kiltisti se taas korjaili mun virheitä. Ja kiitos Suski loistavasta opetuksesta.
2. Ihana isi pesi kammottavan rapaisen auton, kun kävin puoli tuntia pyörähtämässä kotona.
3. Kesä ja kaverit

Positiivisuushaaste 3/5 17.6
1. Salaojaputket eivät tänäänkään syöneet Kareliaa, vaikka me ei edes maastouduttu ojaan. Takaisin päästiin jo yhden pysähdyksen taktiikalla.
2. Siisti sisätyö on kiva, kun Suomen lyhyt ja vähäluminen kesä näyttää parhaita puoliaan.
3. Hetki aikaa syödä rauhallinen iltapala ja lukea hyvää kirjaa.

Positiivisuushaaste 4/5 18.6
1. Paarmat ja hyttyset ei viihdy tällaisessa säässä.
2. Talutin AK:lla, ensimmäisen ja luultavasti ainoan kerran tänä kesänä.
3. Fyssa meni läpi.

Positiivisuushaaste 5/5 19.6
1. Simppa <3 enough said
2. Kesätyöt alkaa sujua.
3. Yksi päivä ja sit on juhannus. Sato vettä tai lunta, hevoset on kuitenkin aina yhtä kivoja  ;)