Who am I?

Haluan nauttia elämästä, nauttia niistä pienistä hetkistä, jotka saavat hymyilemään, hetkistä, jotka saavat hymyilemään vielä viikon tai vuodenkin päästä. Haluan kirjoittaa niitä hetkiä ylös, jotta voin lukea niitä myöhemmin ja muistaa, että oikeasti elämässä on paljon hyvää. Kun elämä potkii päähän, pitää potkia kovempaa takaisin ja silloin näitä pieniä hetkiä on hyvä käyttää energiana.

Kuka täällä sitten kirjoittaa? Olen 22-vuotias (melkein) paljasjalkainen helsinkiläinen, jolla on suuri riski Otaantua aloitettuaan toisen vuoden Aalto-yliopiston Sähkötekniikan korkeakoulussa Automaatio- ja systeemitekniikan opiskelijana. Täydelliseltä Otaniemeen linnoittautumiselta ja järjen menetykseltä minut pelastavat hevoset. Tallilla vietän lähes kaiken opiskelulta ja opiskelijaelämältä ylijäävän ajan, joko töissä tai huvikseen. En laske harrastavani ratsastusta, vaan hevoset ovat elämäntapa. Tiukimmin tähän elämäntapaan minut sitovat 21-vuotias poniruuna Ami, jonka pitäisi olla valkoinen, mutta se on usein keltainen ja joka ei ikävuosistaan huolimatta malta seistä paikallaan, 10-vuotias puoliveriruuna Simppa, jota kaikki sanovat hemmotelluksi mammanpojaksi, mutta joka oikeasti on hyväkäytöksinen hurmuri sekä 6-vuotias kilpahevosen alku Lilli, josta pitäisi tulla kouluhevonen, mutta joka pitää hyppäämisestä ja jonka pitäisi aina saada itse päättää mitä tehdään. Mutta kun tallissa seisoo yli 40 hevosta, ei siellä ole koskaan kahta samanlaista päivää eikä varmasti ikinä tylsää.

En kuitenkaan aio tehdä tästä hevosblogia, enkä opiskelijaelämästäni (tai sen puutteesta) kertovaa blogia. En aio kertoa, kuinka heräsin, puin, meikkasin, en syönyt aamiaista, juoksin bussille, istuin luennolla, laskin matematiikkaa/fysiikkaa/mitä tahansa, söin lounasta samassa paikassa kuin edellisenäkin päivänä, leikin kanavan toimintaa kuvaavalla simulaattorilla saaden laivat uppoamaan, juoksin bussiin, vaihdoin tallilla vaatteet, harjasin kolme hevosta, juorusin kavereiden kanssa, harjasin vähän lisää hevosia ja lähdin kotiin. Sen sijaan aion kertoa siitä, miltä lähipuistossa näytti aamuauringon vasta noustessa, kun en taaskaan ehtinyt bussiin ja kävelin metrolle. Tai siitä, kuinka joku opiskelijatovereistani (viittaan heihin usein sanalla ”pojat”, koska n. 95% yliopistokavereistani on miespuolisia) sanoi jonkin pienen asian, joka sai minut hymyilemään. Tai siitä, kuinka Simppa painoi päänsä olkapäälleni ja tunsin, kuinka rauha laskeutui ja stressitasoni laski. Tai ehkä siitä, että yksi päivä on taas ohi, yksi päivä, joka oli täynnä pieniä ilon hetkiä, joskus murheitakin, mutta joka taas näytti, miksi elämästä saa olla kiitollinen.