Minulla on jo pitkään ollut pieni laskukausi ratsastuksessa. Olen toki käynyt tallilla ja ratsastanut, hoitanut hevosia ja tehnyt töitä. Mutta olen joutunut potkimaan itseäni siihen. Olen joutunut pakottamaan itseni tallille, hoitamaan hevoset, ratsastamaan, tekemään työt. Kaikesta on puuttunut ilo ja halu tehdä niitä asioita. En tiedä oikein itsekään mistä se johtuu, motivaatio on niin jännittävä asia. Mutta pienen pienet asiat johtavat toisiin, jotka johtavat taas eteenpäin ja eteenpäin ja lopulta vallinneeseen tilanteeseen.
Helmikuun alun kisoista lähtien olen kuitenkin pikku hiljaa alkanut taas nauttia ratsastamisesta ja hevosten kanssa olemisesta. Ehkä sen takia, etten tee töitä koko aikaa, ehkä sen takia, että olen ehtinyt viettää aikaa hevosten kanssa. Ehkä sen takia, että olen muuten vain saanut mieleni järjestettyä. Joka tapauksessa suunta on positiivinen, mistä olen iloinen.
Sunnuntaina onnistuin vaihtamaan ratsukseni Ginan. Ihanan tamman, johon rakastuin jo puolitoista vuotta sitten, kun ratsastin sillä ensimmäistä kertaa. Nyt en ollut ratsastanut sillä yli kuukauteen, mikä on pitkä aika ja minulla oli palava halu päästä sen selkään. Kun lopulta sain sen junailtua sunnuntain tunnille ja tuntikin oli onnistunut, olin iloinen. Gina liikkui hyvin ja katsomossa istunut ystäväni kysyikin, tuntuiko se hyvältä. Vastasin vain hymyllä ja hän totesi, että siltä se näyttääkin.
Tänään (tai siis eilen, maanantaina) olin aamulla estevalmennuksessa ja pienen arvuuttelun jälkeen sain mennä senkin Ginalla. Gina ei ollut hypännyt joulun jälkeen ja se kävikin ylikierroksilla silkasta hyppäämisen riemusta. Onnistuin itse ratsastamaan hyvin ja Ginakin malttoi kuunnella hetken intoilun jälkeen hienosti, joten tunti oli vallan onnistunut. Valmentajanikin kysyi, oliko kiva päästä pitkästä aikaa ratsastamaan Ginalla. Ja olihan se. Lopulta en voinu kuin nauraa, kun Gina olisi niin kovasti halunnut mennä, ettei se enää malttanut kävellä vaan tanssi eteenpäin pientä ravia. Tunnin jälkeen pitkästä aikaa olin oikeasti iloinen. Tiedän, että ylä- ja alamäet kuuluvat lajiin (kuin lajiin itse asiassa) ja viimeinen vuosi oli käsittämättömän hyvä, joten en siinä mielessä yhtään ihmettele asiaa. Mutta on se silti kiva voida nauttia siitä mitä tekee.
Kaiken hyvän lisäksi kävin vielä sunnuntaina maastossa Lillin kanssa ja se oli sanalla sanoen ihanaa. Rentouttavaa, rauhallista, pieni pakkanen, vähän lunta, iloinen hevonen ja ei kiire mihinkään. Onneksi kohta on taas sen verran valoisaa, että iltaisinkin voi ihan hyvin lähteä kävelemään maastoon, sitä odotellessa.
Kyllä tämä tästä, uskon että kun saan opiskelut, kiltahommat, seuran asiat, hevosten hoitamisen ja ratsastamisen tasapainotettua oikein, kaikki on taas paljon mukavampaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti