Pitkiä pellavia

Tänään oli perinteinen Laskiaisrieha Ullanlinnanmäellä. Viime vuonna lähdin sinne vähän ajatuksella, että kai siellä pitää käydä katsomassa. Tänä vuonna tiesin, että tapahtuma on hauska ja lähdinkin sinne innoissani.

Tänä vuonna teimme killan kanssa ajokin mäenlaskukisaan. Perinteinen säädetty ajokki, jossa oli kannustuspaketissa tulleet minisukset kiinnitettynä vaihtolavaan, reunoille ruuvattiin autonrenkaat koristeeksi ja päälle kaksi työtuolin penkkiä. "Tein itse ja säästin" on todella tyypillistä kaikelle AS:n tekemiselle. Toisaalta killassa on säätökulttuuri, jonka hengessä näitä asioita tehdään. Koko rinne oli järkyttävän jäinen ja oikeasti pelkäsin hetken, ettei lasku pääty hyvin. Lopulta mäenlaskuväline ei päässyt edes maaliviivan yli, koska kitka oli liian suuri. Ajokki ei edes päätynyt etuperin rinnettä alas, koska jossain kohtaa oli pientä ongelmaa ja ajokki hakeutui aina takaperin. Pääasia oli kuitenkin, että kuskit pääsivät alas yhtenä kappaleena.

Me muutkin päädyimme laskemaan mäkeä. Vähän jännitti lähteä jäiseen mäkeen, mutta liukuri on huomattavasti pulkkaa hallittavampi laskuväline. Ensimmäisellä kerralla piti kokeilla letkaa, joka toimikin puoleen väliin rinnettä ihan hyvin. Tosin vauhti oli sellainen, että heikompaa hirvittäisi ja itsekin vaan hengittelin, koska edessä oli melko paljon ihmisiä pehmusteena, jos johonkin olisi törmätty. Puolessa välissä rinnettä alkuletkan pulkat joutuivat hidastamaan toisen laskijan väistämiseksi. Siinä kohdassa me liukureilla laskeneet sitten ajauduimme rinnalle ja koko letka oli linkussa. Onneksi siinä kohtaa tajuttiin jokainen päästää irti ja pääsimme turvallisesti mäen alle. Aika hurjaahan se meno oli, joten oli pakko laskea useamman kerran. Kertaakaan ei kyllä päästy alas samassa muodostelmassa kuin lähdettiin, mutta hauskaa oli silti. Ilta jatkui sitten vielä pizzan kautta vähän jatkoille ja siinä kohtaa kun muut suuntasivat Gravitaatioon, itse lähdin lukemaan todennäköisyyslaskentaa.

Varmasti monessa muussakin porukassa tuolla olisi ollut hauskaa, mutta kyllä silti olen taas kerran iloinen opiskelupaikastani. Violetti on hyvä väri.

Jouduin kyllä illalla selvittelemään päätäni. Ihminen, jonka kanssa luulin, että olisi ollut jotain enemmän käyttäytyikin tänään niin, että oli selvää, että olin tulkinnut väärin jonkin asian. Mitäänhän ei tapahtunut, mutta ei se silti kivaa ole. No, ei auta kuin jatkaa elämää, näitä tulee ja menee ja onneksi tässä kohtaa tuli selväksi, jotta a) asiasta ei tullut isompaa tai b) se ei vaikuta kehenkään muuhun.

Stay positive!

Askel eteenpäin

Minulla on jo pitkään ollut pieni laskukausi ratsastuksessa. Olen toki käynyt tallilla ja ratsastanut, hoitanut hevosia ja tehnyt töitä. Mutta olen joutunut potkimaan itseäni siihen. Olen joutunut pakottamaan itseni tallille, hoitamaan hevoset, ratsastamaan, tekemään työt. Kaikesta on puuttunut ilo ja halu tehdä niitä asioita. En tiedä oikein itsekään mistä se johtuu, motivaatio on niin jännittävä asia. Mutta pienen pienet asiat johtavat toisiin, jotka johtavat taas eteenpäin ja eteenpäin ja lopulta vallinneeseen tilanteeseen.

Helmikuun alun kisoista lähtien olen kuitenkin pikku hiljaa alkanut taas nauttia ratsastamisesta ja hevosten kanssa olemisesta. Ehkä sen takia, etten tee töitä koko aikaa, ehkä sen takia, että olen ehtinyt viettää aikaa hevosten kanssa. Ehkä sen takia, että olen muuten vain saanut mieleni järjestettyä. Joka tapauksessa suunta on positiivinen, mistä olen iloinen.

Sunnuntaina onnistuin vaihtamaan ratsukseni Ginan. Ihanan tamman, johon rakastuin jo puolitoista vuotta sitten, kun ratsastin sillä ensimmäistä kertaa. Nyt en ollut ratsastanut sillä yli kuukauteen, mikä on pitkä aika ja minulla oli palava halu päästä sen selkään. Kun lopulta sain sen junailtua sunnuntain tunnille ja tuntikin oli onnistunut, olin iloinen. Gina liikkui hyvin ja katsomossa istunut ystäväni kysyikin, tuntuiko se hyvältä. Vastasin vain hymyllä ja hän totesi, että siltä se näyttääkin.

Tänään (tai siis eilen, maanantaina) olin aamulla estevalmennuksessa ja pienen arvuuttelun jälkeen sain mennä senkin Ginalla. Gina ei ollut hypännyt joulun jälkeen ja se kävikin ylikierroksilla silkasta hyppäämisen riemusta. Onnistuin itse ratsastamaan hyvin ja Ginakin malttoi kuunnella hetken intoilun jälkeen hienosti, joten tunti oli vallan onnistunut. Valmentajanikin kysyi, oliko kiva päästä pitkästä aikaa ratsastamaan Ginalla. Ja olihan se. Lopulta en voinu kuin nauraa, kun Gina olisi niin kovasti halunnut mennä, ettei se enää malttanut kävellä vaan tanssi eteenpäin pientä ravia. Tunnin jälkeen pitkästä aikaa olin oikeasti iloinen. Tiedän, että ylä- ja alamäet kuuluvat lajiin (kuin lajiin itse asiassa) ja viimeinen vuosi oli käsittämättömän hyvä, joten en siinä mielessä yhtään ihmettele asiaa. Mutta on se silti kiva voida nauttia siitä mitä tekee.

Kaiken hyvän lisäksi kävin vielä sunnuntaina maastossa Lillin kanssa ja se oli sanalla sanoen ihanaa. Rentouttavaa, rauhallista, pieni pakkanen, vähän lunta, iloinen hevonen ja ei kiire mihinkään. Onneksi kohta on taas sen verran valoisaa, että iltaisinkin voi ihan hyvin lähteä kävelemään maastoon, sitä odotellessa.

Kyllä tämä tästä, uskon että kun saan opiskelut, kiltahommat, seuran asiat, hevosten hoitamisen ja ratsastamisen tasapainotettua oikein, kaikki on taas paljon mukavampaa.

If life gives you lemons, make lemonade

Koska elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja jos onkin niin kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä. Siksi tännekin tulee joskus kirjoitettua jotain vähemmän mukavia asioita. En kuitenkaan halunnut tehdä niille tunnistetta "valitukset" tai "huonot asiat" tai muuta vastaavaa. Sitten mietin otsikon lausetta, joka on mielestäni todella osuva. Saatan joskus itsekin syyllistyä pessimismiin, yleensä ollessani yksin tai omia asioitani koskien, mutta useimmiten pyrin olemaan optimistinen ja näkemään valoisan puolen jokaisesta asiasta. Ainakin muiden kanssa puhuessani. Siksi lausahdus "if life gives your lemons, make lemonade" on mielestäni niin hieno. Jokaisessa asiassa on positiivinenkin puoli, jos sen vain haluaa löytää.

Siksipä ne elämän pienet piikit tai karikot löytyvät tunnisteen "sitruunoita" alta.

JäJä

Eilen oli opiskelijatapahtuma, joka kokosi yhteen kaikki Otaniemen kiltojen hallitukset ja muutaman AYY:n alaisen toimikunnan jäsenet. Ideana oli kiertää päivä rasteilla toimikuntien kanssa ja illalla kaikki kokoontuivat sitsaamaan Smökkiin.

Itse kuulun Hyvinvointitoimikuntaan, lyhyemmin HvTMK:seen. Toimikunnat ovat siitä hauskoja, että niihin kootaan kaikista killoista saman asian parissa työskentelevät hallituslaiset tai toimihenkilöt. HvTMK on yksi laajimmista toimikunnista, koska sen edustajat eivät ole niin selkeästi määriteltyjä kuin vaikka Fuksitoimikunnan jäsenet (joita ovat kaikkien kiltojen fuksikapteenit). Toimikunnissa pääsee myös tutustumaan uusiin ihmisiin ja sitä kautta ehkä muihin kiltoihin vähän paremmin. Meillä oli oikein hauska päivä ja sain luotua uusia suhteita.

Illalla sitsasimme aikakaudet teemalla ja meidän piti pukeutua barokki-teemaisesti. Ei mikään ihan helppo teema, mutta satuin löytämään tätini vanhan iltapuvun, joka meni teemaan täydellisesti ja asuni oli sillä hoidettu. Joskin se oli myös hyvin epäkäytännöllinen JäJän sitseillä, koska ne eivät todellakaan ole rauhalliset ja tyylikkäät sitsit. Mutta kaikilla oli hauskaa ja näin paljon tuttuja, esimerkiksi lukioajoilta, joten en voi olla kuin tyytyväinen.

Sitsien jälkeen meno oli ensin todella riehakasta ja sitten kaikki vain poistuivat paikalta, joten AS:n porukka suuntasi killan varastolle pelaamaan beerpongia. Varastojatkot on ilmeisesti melko yleinen tapa jatkaa iltaa, koska jossain kohtaa yötä varmaankin kaikki viihteellä olleet killistit olivat ainakin käyneet pyörähtämässä varastolla ja pelanneet pelin tai kaksi. Itsekin pelasin muutaman pelin ja onnistuin heittämään jopa kaksi käsittämätöntä heittoa, jossa pallo kimposi mukin reunasta viereiseen oveen ja siitä mukiin.

Illan päätteeksi kirjoitin Twitteriin:
"True gentleman never leaves lady in trouble." Happy to have at least one gentleman in my life :) #modernprince

Olin erittäin otettu ja iloinen, kun yksi herrasmies lähti kanssani samaan aikaan varastolta ja todettuaan etten pääsisi ballerinoillani kotiin asti, hän lähti saattamaan minua. Lämpimien kiitosten ja hyvän yön toivotusten jälkeen saatoin käydä iloisena nukkumaan.

PS. Onnistuin heräämään tänä aamuna laskareihin kahdeksaksi ja näytin pojille ;)

Nostalgiaa

Tein vähän aikaa sitten Spotify-tilin ja olen sen jälkeen yrittänyt luoda soittolistoja. Suurin ongelma on se, että yritän tehdä jokaiselle biisille oman listan samalla kuin ajatuksenani on luoda ennemmin vähän isoja listoja kuin paljon pieniä listoja.

Yksi näistä listoista, jotka meinaavat tuhota ideologiani, on nostalgia-lista. Se on täynnä biisejä, jotka voisi laittaa myös hyvän mielen musiikkia tai stressi tai let's dance -listoille. Siltikään ne eivät kuulu sinne. Kyllä, ne saattavat tuoda joltain mainitsemaltani listalta haluttua tunnetta, mutta eri syystä kuin muut listan biisit.

Nostalgia-lista on täynnä biisejä, joilla on tarina. Siellä on biisejä lukiossa tehdyistä musikaaleista, kuoron laulamia kappaleita, vanhaa elokuvamusiikkia ja paljon muuta. Jokaiseen kappaleeseen liittyy tarina ja se tarina on se, joka tuo tunteet pintaan.

Yleensä päällimmäisenä on ilo ja kiitollisuus. Ensimerkiksi lukiossa musikaaleja tehdessä meillä oli aina käsittämättömän hauskaa. Kuoron kanssa esitettyihin biiseihin liittyy aina ilo siitä, että esitys meni hyvin. Toisaalta kuoroporukka oli tiivis ja läheinen, joten sekin tuo oman hyvän muistonsa biiseihin. Yhteistä kaikille kappaleille on se, että niistä tulee esille muistoja hyvistä hetkistä, joista olen kiitollinen ja joita haluan muistella.

Nostalgia on muuten jännittävä asia. Se on samalla puhdasta iloa ja viiltävää haikeutta. Iloa siitä, että on saanut kokea jotain hienoa ja samalla haikeutta siitä, että asia on enää muisto. Mutta kuten sanotaan: vanhan loppu on uuden alku

Kerrankin ajoissa

Yritän nyt vihdoin ehtiä kirjoittaa sen muutaman lauseen joka päivä, jotta saisin päivän positiiviset hetket kirjattua ylös. Ehkä jonain päivänä saisin tänne myös tekstin lisäksi kuvia, saa nähdä.

Tänään kuitenkin iloitsin siitä, että olen kerrankin koulutehtävien kanssa ajoissa. Meillä on koneenrakennustekniikan kurssi, johon kuuluu 3D-mallinnusta. Yleensä kaikilla kursseilla on palautusajat sovittavissa deadline-viikon aikana, mikäli se oikea palautusaika ei jostain syystä sovi. Tällä kurssilla on kuitenkin tosi painokkaasti tehty selväksi, että työt palautetaan vain ja ainoastaan omaan harjoitusryhmään. Seuraavina kahtena tiistaina minulla on kuitenkin menoa, joten jouduin aikatauluttamaan tehtävät uudestaan. Onnistuinkin tällä viikolla palauttamaan sekä tämän että ensi viikon tehtävät. Nyt voin tehdä kahden viikon päästä palautettavaa työtä yrittää selvittää, voisinko palauttaa sen ensi viikolla johonkin muuhun aikaan. Mutta vaikkei se onnistuisi, onnistuin silti hoitamaan ensi viikon tehtävän jo nyt pois alta.

Vietin oikeastaan koko päivän 3D-mallinnuksen parissa, lukuunottamatta lyhyttä lounastaukoa. Siinä kävellessäni syömään, muistelin sitä, kun viime keväänä mietin, mitä tapahtuu kun vuosikurssin opiskelukuviot alkavat erota, eivätkä kaikki enää kuljekkaan luennolta toiselle yhdessä. Mietin sitä, syönkö sen jälkeen joka päivä yksin sen lisäksi, että istun luennoilla yksin. Lounaalle kävellessäni tämä pelko yhtäkkiä muistui mieleeni ja hymyillen saatoin todeta, ettei näin ole käynyt. Sen sijaan kavereista on tullut läheisempiä ja olen myös saanut vanhemmista killisteistä kavereita hyvän päivän tuttujen sijaan.

Ainoa pieni harmittava asia tänään oli, kun tajusin oikeasti, että yksi viime vuoden läheisimmistä ihmissuhteistani on selvästi lopullisesti rikki, kun hän ei edes moikannut, vaikka tuli melkein viereeni tekemään töitä. Olen siitä surullinen, koska kyseessä oli tai on ihminen, jonka kanssa minulla oli aina hauskaa ja jonka kanssa oli helppo jutella. Mutta jos suhteelta haluaa eri asioita, sen ylläpitäminen voi olla vaikeaa. Toivoin silti, että näin pitkälle ignooramisessa ei olisi menty. Mutta se ei ole minun valintani eikä minun vallassani, joten ei auta kuin antaa asian olla. Onneksi yliopistolla on paljon ihania ihmisiä.

Yritys hyvä kymmenen

Yritätte tehdä tärkeää ryhmätyötä. Aikataulu painaa päälle ja jotain pitäisi saada valmiiksi. Työn keskeyttää kerta toisensa jälkeen joku tai jokin ja kello käy. Kuulostaako tutulta?

Täytyy myöntää, että normaalisti tai ainakin ennen olisin hermostunut, ollut se, joka käskyttää muita. En tiedä, olinko tänään vain liian väsynyt vai enkö muuten vain stressaa niin helposti, mutta meillä oli järjettömän hauskaa.

Työhetki oli oikeasti katastrofi jo ennen alkamistaan. Päätimme mennä kiltahuoneellemme, jossa todistetusti on melko mahdotonta saada mitään järkevää aikaiseksi. Tehtävän teon sijaan aloitimme muokkaamalla kuvia Paintilla. Jo se kertonee tarpeeksi tekemisen laadusta ja hyödyllisyydestä. Kun lopulta pääasimme aloittamaan työtä, joka toinen minuutti joku tuli keskeyttämään tai joku meistä kiinnitti huomiota johonkin epäoleelliseen. Alkuun se ei häirinnyt ketään, mutta muutamien kertojen jälkeen jokainen vuorollaan huomautti, ettei työ edennyt. Sehän ei tietenkään vaikuttanut keskittymiseen mitenkään, ainakaan positiivisesti. Sen jälkeen alkoi pelleily, jotta olisimme päässeet häiriötekijöistä eroon. Ei sekään auttanut, mutta ainakin meillä oli kauhean hauskaa.

Olen aina ollut kova stressaamaan ja pientä perfektionismiakin on ollut havaittavissa. Viime aikoina olen huomannut olevani rennompi ja nauttivani useammin siitä hetkestä. Tosin usein se johtaa siihen, että myöhemmin on sitten kiire, mutta väitän, että elämä on silti hauskempaa näin. Sitä paitsi, kukaan ei halua sitä niuhottajan leimaa.

Saimmeko me lopulta työn tehtyä? Emme, jaoin sen Drivessa kaikille ja katsotaan mitä saadaan valmiiksi ennen deadlinea. Harmittaako? Ei, olen taas kerran iloinen siitä, että pääsin opiskelemaan AS:lle.